Uudet julkaisut
D-dimeeri
Kun fibriinisäikeet halkeavat, muodostuu D-dimeereiksi kutsuttuja fragmentteja. Kun D-dimeerien pitoisuus määritetään spesifisillä antiseerumeilla, on mahdollista arvioida, missä määrin tutkittavassa veressä ilmenee fibrinolyysiä, mutta ei fibrogenolyysiä.
Veriplasman D-dimeeripitoisuuden viitearvot (normaalit) ovat alle 0,25 μg/ml (250 μg/l) tai 0,5 μg fibrinogeeniekvivalenttia/ml (500 μg fibrinogeeniekvivalenttia/l).
D-dimeerin määrittämistä plasmasta käytetään poissulkemaan minkä tahansa lokalisoitu tromboosi ja diagnosoimaan DIC-oireyhtymä. Keuhkoemboliassa plasman D-dimeeripitoisuus on yleensä yli 0,5 μg/ml (500 μg/l).
[ Kuka ottaa yhteyttä?
Lisääntyneen D-dimeerin syyt
Lisääntynyt D-dimeeripitoisuus on yksi hemostaasijärjestelmän aktivaation tärkeimmistä markkereista, koska se heijastaa sekä fibriinin muodostumista tutkittavassa veressä että sen hajoamista. D-dimeerin poistumisaika verenkierrosta on 6 tuntia, mikä on merkittävästi korkeampi kuin muilla hyytymiskaskadin aktivaation markkereilla (fragmentti 1+2 - protrombiiniproteolyysin tuote, trombiini-antitrombiinikompleksi, fibrinopeptidi A). Tästä syystä veriplasmanäytteitä ei voida säilyttää yli 6 tuntia.
D-dimeerin pitoisuuksien nousua veriplasmassa voi esiintyä sepelvaltimotaudin, sydäninfarktin, pahanlaatuisten kasvainten, maksasairauksien, aktiivisten tulehdusprosessien, tartuntatautien, laajojen hematoomien, trombolyyttisen hoidon, raskauden ja yli 80-vuotiaiden henkilöiden yhteydessä.
Hepariinin käyttöönotto aiheuttaa plasman D-dimeerin pitoisuuden jyrkän ja välittömän laskun, joka jatkuu hitaammin jatkossa suorien antikoagulanttien käytön aikana. Epäsuorien antikoagulanttien käyttöön liittyy myös D-dimeerin pitoisuuden lasku, mutta se on hitaampaa. Yleensä epäsuorien antikoagulanttien käytön aikana D-dimeerin pitoisuus alle 500 μg/l saavutetaan 3 kuukauden kuluttua.
Potilailla, joilla on kudosplasminogeeniaktivaattorin puutos tai korkea plasminogeeniaktivaattorin estäjän aktiivisuus (mikä johtaa veriplasman fibrinolyyttisen aktiivisuuden vähenemiseen), D-dimeerin pitoisuus ei välttämättä nouse edes syvän laskimotromboosin tai keuhkoembolian yhteydessä.
Sydäninfarktia ja alaraajojen verisuonten obliteroivaa ateroskleroosia sairastavilla potilailla D-dimeerin lisääntynyt pitoisuus veriplasmassa liittyy lisääntyneeseen komplikaatioiden todennäköisyyteen. D-dimeerin ja fibrinogeenin pitoisuuden nousua potilailla, joilla on pysyvä eteisvärinä, pidetään tromboembolisten komplikaatioiden ennenä.
Infektiot, tulehdusprosessit, verenvuotokomplikaatiot, reumatekijän esiintyminen veressä ja fibriinin muodostuminen leikkauksen jälkeisten haavojen paranemisen aikana voivat liittyä D-dimeerin pitoisuuden nousuun.
D-dimeerin määrityksen diagnostinen herkkyys keuhkoembolian diagnosoinnissa on 90%, spesifisyys alle 50% ja syvän laskimotromboosin diagnosoinnissa 60-100% ja 29-91%.
D-dimeerin pitoisuus veriplasmassa kasvaa raskauden alkuvaiheessa ja saavuttaa 3–4 kertaa korkeammat arvot kuin alkuperäisessä raskaudessa. Merkittävästi korkeampia D-dimeerin pitoisuuksia havaitaan naisilla, joilla on raskauskomplikaatioita (gestoosi, pre-eklampsia), sekä raskaana olevilla naisilla, joilla on diabetes ja munuaissairaus.